Eläimille perusoikeuksia – miksi?

Suomen eläinoikeusjuristit ry on jokin aika sitten tehnyt ehdotuksen eläinten perusoikeuksiksi. Ehdotus on saanut myös jonkin verran huomiota lehdistössä; mm. Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat ovat kirjoittaneet yhdistyksestä, puheenjohtaja Birgitta Wahlbergistä ja siinä sivussa myös itse ehdotuksesta. Ehdotus on herättänyt myös kriittistä keskustelua, johon pyrin seuraavassa vastaamaan. Vaikka olen Suomen eläinoikeusjuristien varapuheenjohtaja, kirjoitan tämän yksityishenkilönä ja alan tutkijana.

Mitä ovat eläinten perusoikeudet?

Eläinten perusoikeudet ovat perustuslakiin kirjattuja säännöksiä, jotka luovat pohjan eläinten ja ihmisten väliselle suhteelle: ne määrittävät yleisellä tasolla sen, mitä saamme eläimille tehdä ja mitä velvollisuuksia meillä on niitä kohtaan. Perustuslaki on tavallisia lakeja tärkeämpi, joten jos tavallinen laki ja jokin perustuslain kohta ovat selkeästi ristiriidassa, perustuslaki voittaa.

Eläinten perusoikeudet muistuttavat lähtökohdiltaan ihmisten perusoikeuksia. Ihmisten perusoikeuksissa on kyse yhtä lailla siitä, miten valtio saa kohdella meitä ja miten saamme kohdella toisiamme. Eläinoikeudet eivät kuitenkaan ole eläinten ihmisoikeuksia: ne ovat eri oikeuksia, eikä kukaan ole ehdottamassa esimerkiksi eläinten oikeutta maksuttomaan peruskoulutukseen.

Miksi eläinten perusoikeuksia tarvitaan?

Syitä on monia. Perusoikeuksien myöntäminen eläimille merkitsisi sen seikan tunnustamista, että eläimet ovat omia tuntevia olentojaan, joiden arvo ei riipu siitä, miten hyödyllisiä ne ovat meille. Ehdotuksen lähtökohtana onkin irtautua perinteisestä ajattelusta, jossa eläin ymmärretään vain hyödykkeenä. Ehdotuksessa ei kuitenkaan ole kyse sellaisesta ns. abolitionismista, jossa kiellettäisiin kaikki eläinten käyttö. En esimerkiksi itse näe lemmikkien pitämisessä mitään väärää, mutta oikeusjärjestelmämme pitäisi enenevissä määrin lähestyä tätä suhdetta hoitosuhteena, ei omistussuhteena. Tällöin esimerkiksi lemmikin ottaminen muistuttaisi enemmän adoptiota kuin ostamista.

Oikeuksien perustuslaillinen asema merkitsisi myös sitä, että tuomarien ja viranomaisten tulisi ottaa ne vakavasti: ihmisen omistusoikeus eläimeen ja eläimen oikeudet olisivat lähtökohtaisesti yhtä tärkeitä.

Eläinten perusoikeudet toimisivat samalla ”kättä pidempänä” monenlaisissa tilanteissa. Niillä voisi esimerkiksi perustella vapaakaupan rajoittamista siltä osin, kuin eläinperäisiä tuotteita tuodaan maista, joissa ei kunnioiteta eläinten perusoikeuksia. Samoin eläinten asianosaiskelpoisuus merkitsisi, että eläimellä tulisi olla viranomaisasiassa — esimerkiksi eläinsuojelutarkastuksessa — edustaja, joka voisi tarvittaessa valittaa eläimen puolesta oikeuteen, jos tarkastuspäätös olisi eläimen näkökulmasta ongelmallinen.

Ehdotus on todella radikaali ja muuttaisi koko elämäntapaamme.

Ehdotuksen on tarkoitus olla radikaali ja muuttaa koko elämäntapaamme. Nykyinen elämäntapa ei ole kestävä sen enempää eettisesti kuin ekologisestikaan.

Toisaalta ehdotuksen ei välttämättä tarvitse johtaa esimerkiksi lihansyönnin loppumiseen. Uskon itse, että ns. keinoliha tulee pian markettien hyllyille, ja tulee jopa olemaan tavallista lihaa halvempaa. Eläinten perusoikeudet liittyvät tällaiseen lihaan enintään etäisesti tai eivät ollenkaan, eikä perusoikeuksista mitä luultavimmin seuraisi keinolihan kieltoa.

Ei eläimillä voi olla oikeuksia, koska niillä ei voi olla velvollisuuksiakaan.

Eläimillä on jo oikeuksia. Koska suojelemme eläimiä monin tavoin, olemme jo myöntäneet niille laillisia oikeuksia, esimerkiksi oikeuden olla tulematta eläinrääkkäyksen kohteeksi. Nämä oikeudet eivät kuitenkaan ole riittäviä, vaan sangen rajallisia.

Samoin esimerkiksi vauvoilla on oikeuksia ilman velvollisuuksia. On toki totta, että oikeuksien mukana tulee velvollisuuksia, mutta eläinten perusoikeuksien kohdalla tämä tarkoittaisi ihmisten velvollisuuksia, esimerkiksi velvollisuutta kunnioittaa luonnonvaraisen eläimen oikeutta elää vapaudessa.

Toki voidaan kysyä, kieltäisivätkö eläinten perusoikeudet sitten myös petoeläimiä tappamasta saaliseläimiä. Eivät kieltäisi, sillä perusoikeudet koskevat ihmisten suhdetta eläimiin, eivät eläinten keskinäisiä suhteita.

Entä kasvien ja bakteerien oikeudet?

Joku kenties kysyy tämän kysymyksen tosissaan. Yleensä kyseessä on kuitenkin ns. ad absurdum -argumentti, jossa ehdotuksen väitetään johtavan mielettömyyksiin: jos hyväksymme eläinten perusoikeudet, niin eikö tämä johda pian kasvien ja bakteerien oikeuksien tunnistamiseen?

Ad absurdum -argumenteilla on pitkät perinteet. Esimerkiksi Mary Wollstonecraftin varhainen feministinen klassikko Naisten oikeuksien puolustus (Vindication of the Rights of Women, 1792) sai pian satiirin Eläinten oikeuksien puolustus (Vindication of the Rights of Brutes, 1792), jossa naisten oikeuksia pidettiin yhtä naurettavina kuin eläintenkin. Kirjoituksen tarkoituksena ei siis ollut puolustaa eläinten oikeuksia vaan saattaa naisten oikeudet naurunalaisiksi. Samaa sukupuolta olevien parien avioliittoakin vastustettiin Suomessa sillä perusteella, että seuraavana olisivat vuorossa avioliitot ihmisten ja koirahauvelien välillä.

Miksi eläimet sitten ovat eri asemassa kuin kasvit ja bakteerit? Ehdotuksen lähtökohta perustuu sille seikalle, että eläimet – tai ainakin osa eläimistä – ovat tuntoisia, eli niillä on kyky kokea kipua ja tuskaa. Tieteilijät ovat tästä pitkälti yksimielisiä, ks. esim. tämä muutaman vuoden takainen artikkeli. Eläinten tuntoisuus johtuu siitä, että niillä on olemassa hermosto, joka kykenee tuottamaan tuntoisuutta, aivan kuten meilläkin. Kasvien tai bakteerien kyvystä tuntea taas ei ole näyttöä. 

Voi toki olla, etteivät kaikki eläinlajit ole tuntoisia. Tällaiset eläimet eivät ole perusoikeuksien piirissä. Mikäli tuntoisuudesta on epävarmuutta, pitäisi kuitenkin noudattaa varovaisuusperiaatetta, eli olettaa eläimen olevan tuntoinen, kunnes toisin todistetaan.

Milloin ehdotus hyväksytään?

Eläinten perusoikeuksien kirjaaminen perustuslakiin tulee olemaan pitkä prosessi. Itse näen ehdotuksen roolin tässä vaiheessa olevan ennen kaikkea muuttaa ihmisten ajattelua. Ehdotus osoittaa juristeille ja muille, että eläinten perustuslaillisista oikeuksista voidaan puhua konkreettisella tasolla eikä vain abstraktina ajatuksena. 

Tutkijat tuhoamassa maailmaa: tapaus lentomatkustus

Tutkijanelämään kuuluu monia ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi se, että puolustamalla tieteen asemaa ja rahoitusta tulen samalla puolustaneeksi eläinkokeita. Mutta en kirjoita siitä nyt, vaan ilmastonmuutoksesta.

Minut pyydettiin keväällä Leicesterin yliopistoon puhumaan. Kysyjä oli lukenut kirjoituksiani ja piti niistä niin paljon, että tahtoi minut paikan päälle esiintymään. Olin hyvin imarreltu, joten totta kai suostuin. Säädimme aikatauluja aika pitkään, ja lopulta matkustin sitten sinne Helsingistä loppukeväästä.

Perillä kävi ilmi, että esiintymisajankohta osui juuri pitkän viikonlopun alkuun. Paikalla olikin yhteensä viisi henkeä. Olin ehkä hieman pettynyt vähäiseen osanottoon, mutta toisaalta viisi henkeä riittää oikein mainiosti hyvään akateemiseen seminaariin. Olinkin lopulta reissuun ihan tyytyväinen — loin hyvän kontaktin kutsujaani, ja sain tavata melko legendaarisen Robert Garnerin. Tällaisia ”kontakteja” yliopistomaailmassa arvostetaan kovasti, ja kyllä niillä ihan aidosti on arvoa — aika hankalasti mitattavaa arvoa, mutta kuitenkin.

Toisaalta kun asiaa miettii siltä kantilta, että tuotin 300 kiloa hiilidioksidia ilmakehään tavatakseni paria tyyppiä, niin tulee täysin absurdi olo.

 

Ristiriita on siis se, että yliopistomaailmassa kannustetaan kovasti kansainvälisyyteen, mutta samaan aikaan kannetaan huolta kestävyydestä. Esimerkiksi Suomen Akatemian rahoitushakemuslomakkeessa on erikseen kohdat kestävyydelle ja liikkuvuudelle. Hakemus saa lisäpisteitä molemmista. Ihmettelimme tätä ristiriitaa juuri tutkijakollegiumin kollegoideni kanssa.

Ongelmanratkaisuun pitäisi toki lähteä systeemitasolla. Tärkeintä olisi yksinkertaisesti vähentää matkoja. Jos kuitenkin oletetaan, että tutkijat matkustavat jatkossakin, niin ainakin seuraavia ratkaisuehdotuksia voisi olla:

(1) Ilmastokompensaatiot automaattisiksi. Yliopistot tukevat tutkijoiden liikkumista monin tavoin. Voisiko matkajärjestelmiä muuttaa sellaisiksi, että yliopisto kompensoisi automaattisesti henkilökuntansa tekemiä matkoja?

(2) Ilmastokompensaatiot edes vapaaehtoisiksi. Yritin tässä selvitellä, saisinko käyttää omaa matkustusbudjettiani ilmastokompensaatiomaksuihin. En saanut hirveän selkeää vastausta, ja luulen ettei tämä ole mahdollista. (Mahtaako olla, että tällainen palvelu pitäisi kilpailuttaakin, jos tutkijat sitä innostuisivat käyttämään?) Ilmastomaksujen maksamista ei kuitenkaan pitäisi jättää sen varaan, että tutkijat maksavat ne omista palkoistaan, koska silloin harva maksaa. Ja entä jos Akatemia ja säätiöt kannustaisivat liittämään apurahahakemusten budjetteihin varauksen ilmastomaksuille?

(3) Sallitaan kalliimpi ja hitaampi matkustus ilmastosyistä. Junalla matkustaminen on lähes aina kalliimpaa ja hitaampaa kuin lentäminen. Voisiko matkussääntöihin liittää kirjauksen, että myös kalliimpia matkoja saa tehdä ilmastosyistä? Kenties lentomatkoja välttelevä voisi palkinnoksi saada suuremman matkustusbudjetin?

 

Nämä ovat vain ajatuksia, mutta toimivat toivottavasti keskustelunherättäjinä. Yliopistot ovat isoja toimijoita, jotka eivät voi välttää tässä vastuutaan.

Jälkitohtorin elämää

Yritän tässä jälleen käynnistellä bloggailuani.

Olen nyt ollut reilun vuoden tri Kurki, ja elän siis akateemisella jargonilla ilmaistuna postdocin elämää. Väikkärihommat olivat loppua kohden todella raskas rutistus — sen raskaus on oikeastaan alkanut aueta minulle kunnolla vasta jälkikäteen. Toisaalta kaikki meni todella hyvin, ja väitöskirjani on jo palkittu kahdesti. Ehkä refluksitauti oli sen arvoinen.

Valmistumisen jälkeen olen sitten elänyt akateemista pätkätyöelämää: ensin lyhyehköllä apurahalla ja tuntiopettajana, sitten määräaikaisena yliopistonlehtorina Tampereella. Hiljattain aloitin kahden vuoden pestin Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, jota monella tapaa voi pitää tutkijan unelmapaikkana: kyseessä on rauhoitettu ympäristö, joka on tarkoitettu tutkimuksen tekoon. Talo tarjoaa myös valokuvauspalvelun, jonka tuotos löytyy ohesta.

Tässä on nyt alkanut valjeta monenlaisia seikkoja siitä, mitä se tutkijanura Suomessa oikeastaan on. Oikeastaan tiesin nämä kaikki seikat tavallaan jo, sillä niistä puhutaan julkisuudessa tasaisin väliajoin, mutta en osannut odottaa niiden todella pitävän paikkaansa.

Ensinnäkin akateemisen maailman pätkätyöläisyys on alkanut kunnolla iskeä vasten kasvoja: monilla aloilla todella tehdään pätkätöitä jopa vuosikymmeniä. Olen tavannut paljon ihmisiä, joita voidaan pitää alan huippututkijoina, mutta joilla ei ole koskaan ollut vakituista työpaikkaa. Itse olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että oikeustieteessä tämä on huomattavasti epätyypillisempää. Koska niin moni voi siirtyä luontevasti myös yliopistomaailman ulkopuolelle, tunkua vakkarihommiin ei ole aivan yhtä paljon kuin esim. humanistisilla aloilla.

Ehkä vielä isompi yllätys on ollut se, miten rahoituskeskeistä kaikki todella on. Luulin, että yliopiston tarkoitus on tehdä tutkimusta ja opettaa, mutta paljon enemmän yliopiston päättäjiä tuntuu kiinnostavan se, miten paljon onnistuu hankkimaan rahoitusta monenlaisista suunnista. Olin toki kuullut tästäkin etukäteen, mutta silti jatkuva rahoituksesta toitottaminen yllätti minut.

Rahoitushakemuksiin liittyy myös oma jargon- ja valehtelukulttuurinsa, jota olen tässä yrittänyt opetella. Valehtelukulttuurilla viittaan siihen, että rahoitushakemuksessa pitää teeskennellä käyttävänsä kaiken aikansa mainitun projektin tekemiseen. Kun itse aloin tehdä postdoc-hakemuksia, ilmoitin ensin rehellisesti, että tarvitsen vielä jonkin verran aikaa esim. väitöskirjani muuntamiseen kirjaksi ja muihin vanhoihin projekteihin. Hakemukseni lukeneet vanhemmat tieteenharjoittajat kertoivat, ettei tällaista tule hakemukseen laittaa, vaan minun pitää esittää voivani heti aloittaa uuden tutkimuksen. No, näin tein ja hakemukseni hyväksyttiin. Nyt teen sitten vanhoja juttujani uuden projektin nimissä — ja niin tekevät kaikki muutkin.

Väitellyt maisteri

Torstaina oli siis väitöstilaisuuteni Cambridgessa. Suomalaisen väitöksen juhlallisuuteen verrattuna kyseessä oli todella arkipäiväinen tilaisuus. Itse noudatin smart casual -pukukoodia, ja niin tekivät vastaväittäjätkin (onneksi — olisi ollut kiusallista, jos he olisivatkin olleet puvuissa). Ulkopuolisia ei paikalle päästetty, vaan olimme kolmestaan tiedekunnan seminaarisalissa. Mitään esitarkastusta ei ollut suoritettu missään vaiheessa, joten minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä väitöskirjastani ajatellaan.

Odottelen tässä väitöstä alkavaksi. Kirjahyllyjen välissä siintää seminaarisali, jossa väitös pidettäisiin.

—

Välihuomautus 1. Briteissä siis ei ole mitään esitarkastusta. Väitöstilaisuuteen astuessasi et vielä tiedä, mitä tuleman pitää — et edes tiedä, pääsetkö läpi. Vaihtoehtoja ovat käytännössä nämä:

• Hyväksyntä ilman korjauksia
• Hyväksyntä pienillä korjauksilla (3 kk lisää työtä)
• Hyväksyntä merkittävillä korjauksilla (6 kk lisää työtä)
• Huomattavat muutokset, joiden jälkeen tehdään kokonaan uusi tarkastus väitöstilaisuuksineen
• [joitakin aika kummallisia vaihtoehtoja joita en luetteloi tässä]
• Hylkäys (erittäin harvinainen)

Eli hyväksyntä ilman korjauksia on paras mahdollinen lopputulema; mitään arvosanoja ei voi saada.

—

Vastaväittäjäni grillasivat minua erilaisista väitökseen liittyvistä asioista. Minulle ei kuitenkaan missään vaiheessa tullut olo, että he olisivat varsinaisesti kyseenalaistaneet tutkimustani, vaan ennemmin he pohtivat sitä omista lähtökohdistaan. Parin tunnin hiillostuksen jälkeen he pyysivät minua poistumaan huoneesta, ja keskustelivat sitten hetken kohtalostani.

—

Välihuomautus 2: Nyt tulee sitten toinen suomalaisesta näkökulmasta kummallinen juttu. Vastaväittäjät eivät Cambridgessa virallisesti päätä, hyväksytäänkö vai hylätäänkö väitöskirjani. He vain tekevät esityksen yliopiston Board of Graduate Studies -elimelle. Koska tällä elimellä ei ole mitään käsitystä minusta eikä väitöskirjastani, se tietysti hyväksyy tarkastajien ehdotuksen aina. Joka tapauksessa tarkastajien ei tulisi virallisesti kertoa minulle, mitä he tälle lautakunnalle suosittavat, koska… no, en nyt keksi miksi. Koska.

—

Kun minut sitten kutsuttiin takaisin sisään seminaarisaliin, en oikein tiennyt mitä odottaa. Minulle juteltiin vähän lämpimiä, ja saatoin ehkä mahdollisesti nähdä silmäkulmastani lomakkeen, jonka tarkastajat olivat täyttäneet, ja jossa ehkä saattoi lukea että pääsin läpi ilman korjauksia. Itse asiassa kyseinen lomake saattoi olla hyvin lähellä tuolia, jolle tarkastajat laittoivat minut istumaan, mikä oli vähän kummallista, sillä en tietysti saisi nähdä ko. lomaketta. En luonnollisesti katsonut siihen päinkään.

Lähdin siis ulos täysin tietämättä lopputulosta. Yllättäen sitten väitöskirjanohjaajani laittoi Facebook-seinälleni viestin, jossa onnitteli minua hyväksynnästä ilman korjauksia. Tämä oli vähän yllättävää, sillä en tiedä mistä hän olisi saanut tällaisen tiedon. Hän varmaankin vain arvasi, sillä tuskin tarkastajani olisivat lähettäneet asiasta hänelle sähköpostia.

 

Lopputulos on siis se, että olen nyt väitellyt ja odottelen päätöstä Board of Graduate Studies -elimeltä. En ole siis vielä tohtori, enkä ole tohtori vaikka väitöskirjani hyväksyttäisiinkin. Minusta tulee joka tapauksessa tohtori aikaisintaan promootion tyyppisessä seremoniassa kesällä — jos väitöskirjani hyväksytään. En nimittäin tiedä väitökseni lopputulosta.

Maailmanparantaja, hae oikikseen

Kävin lauantaina katsomassa Unlocking the Cage -dokkarin DocPoint-festareilla. Elokuva käsittelee juristi Stephen Wisen yrityksiä saada tietyille kädellisille vapautta vankeudesta ja oikeussubjektin asemaa. Elokuvan jälkeen lasillisella istuessamme yksi leffaseurastani totesi, että tämä leffa varmaan inspiroi uusia sukupolvia hakemaan oikikseen. Itse olin vähän skeptisempi asian suhteen. Tässä yhteydessä kävi ilmi, ettei tämä yhteiskunnallisesti aktiivinen humanistituttuni myöskään tunne ketään muuta oikislaista kuin minut ja toisen juristin, joka oli ollut katsomassa samaa leffaa.

Steven Wise argumentoimassa oikeudessa kädellisten oikeuksien puolesta. (kuva: HBO/First Run Features)

Jäin miettimään, että oikiksella on Suomessa jonkinasteinen imago-ongelma ns. tiedostavien ihmisten parissa. Kun itse kerron esimerkiksi filosofian opiskelijoille, että olen valmistunut oikiksesta, vastauksena saan yleensä hämmentyneitä ilmeitä. ”Sinä? Oikis? Mutta sullahan on pitkä tukka ja pukeudut tuolla tavalla?” ja niin edelleen. Yleensä tämä sitten selitetään niin, että olen ”hyvä oikislainen”, mitä se sitten tarkoittakaan.

Teen nyt hyvin rankan yleistyksen. Oikislaiset voidaan minusta jakaa karkeasti kolmeen ryhmään. Ensiksi tulevat ns. uraohjukset, jotka ovat kunnianhimoisia ja jotka tähtäävät huippuasianajajiksi ja vastaaviksi. Toiseksi oikiksessa ovat ns. tavikset, jotka ovat tulleet varman ammatin ja toimeentulon perässä. Tämä ryhmä on varmaankin suurin. Kolmas porukka, jota on ehkä 10-25 %, ovat sitten ”kaikki muut”. Siihen mahtuu kaikenlaista jengiä. Rastapäitä, filosofeja ja tuomarinurmioita. Tätä porukkaa yhdistää usein myös se, että kyseessä ei ole heidän ensimmäinen opintosuuntauksensa; moni on opiskellut ensin jotain muuta.

Ongelma on se, että oikiksen markkinointi esimerkiksi valmennuskurssifirmojen toimesta painottuu todella paljon kahteen ensimmäiseen ryhmään, ja varsinkin ensimmäiseen. Oikkareista maalataan kuva tyylikkäinä jetset-nuorina. Lisäksi mielikuva siitä, mitä oikiksen tutkinnolla voi tehdä, on hyvin kapea. Monilla on mielessä vain asianajajat ja bisnesjuristit, ja valmennuskurssimarkkinointi tukee tätä. Kuitenkin oikeustieteellisestä koulutuksesta on paljon muuhunkin.

Tässä joitakin pointteja:

• Oikis tarjoaa hyvän yleiskuvan suomalaisesta yhteiskunnasta, Euroopan unionista ja kansainvälisen oikeuden järjestelmästä (YK ym.). Se antaa näin ollen asiantuntemusta maailman ymmärtämiseen ja muuttamiseen.
• Oikis ei sulje hirveästi asioita pois — ei sieltä todellakaan tarvitse tulla asianajajaksi vaan juristi voi ryhtyä vaikka diplomaatiksi tai järjestösihteeriksi. Oikkari voi usein työllistyä samoihin työpaikkoihin kuin valtsikalainen tai humanisti.
• Oikis kuitenkin antaa myös juridista osaamista, jota tarvitaan hyvin laajalti, aina järjestötoiminnasta aktivismiin ja arkielämään.
• Myös oikiksen sisällä voi tehdä hirveän paljon asioita. Varsinkin maisterivaiheessa voi ottaa esim oikeus ja kirjallisuus -kursseja ja erikoistua oikeusfilosofiaan tai vaikka kriminologiaan (rikollisuuden tutkimukseen). Kansainvälisillä kursseilla pääsee tutustumaan humanitaariseen oikeuteen ja sosiaalisten oikeuksien toteutumiseen kehitysmaissa. Sosiaalioikeuden ja oikeussosiologian kursseilla voidaan vaikka pohtia köyhyyttä Suomessa.

Kehottaisinkin kaikkia yhteiskunnallisesti tai muuten valveutuneita nuoria ihmisiä miettimään, voisiko oikis olla vaihtoehto esim. jonkin valtsikan aineen tilalle tai rinnalle.

Enkä todellakaan tarkoita tällä viestillä mollata niitä uraohjuksia ja ”taviksia”. Liikejuristeja ja hallintovirkamiehiä tarvitaan. Nämä porukat ovat kuitenkin niin suuressa enemmistössä, että ihmisille voi syntyä oikiksesta yksipuolinen mielikuva. Sinne mahtuu kaikenlaista, ja mahtuisi vielä enemmänkin.

Väitöskirja jätetty

Jätin eilen väitöskirjani Helsingin Postitalon oikein auttavaisen virkailijan käsiin. Viimeiset päivät olivat olleet todella stressaavia. Olin nähnyt jopa painajaisia siitä, että väitöskirjassa oli hirveitä painovirheitä, jotka sitten huomasin vasta väitöstilaisuudessa. No, väitöskirja on nyt postissa, enkä mahda asialle enää mitään. Eiköhän se ole ihan OK.

Mielellään olisin viettänyt eilisillan viinilasin (tai -pullon) parissa, mutta flunssa ikävästi rajoitti tätä, joten yritin kotona pelata tietokoneella, katsoa elokuvia ja olla ajattelematta väitöskirjaa.

Rankka syksy

En ole päivittänyt blogiani hetkeen, ja tässä pitäisikin ehkä vähän kertailla syksyn tapahtumia.

Muutin siis kesällä takaisin Suomeen. Elokuun vietin vielä Saksassa, mutta syyskuun alun jälkeen en ole tainnut käydä ulkomailla kertaakaan.

Syksy meni eräänlaisessa unessa. Olin ottanut sangen paljon opetusvelvollsuuksia (yhteensä n. 50 luentotuntia), jotka kaikki piti valmistella samalla kun viilasin väikkäriäni valmiiksi. Lisäksi opiskelin filosofiaa n. 10 opintopisteen edestä. Olin jatkuvasti flunssainen ja onnistuin kaiken huipuksi saamaan ruokatorven tulehduksen ja refluksitaudin, eli siis pahanlaatuisen närästyksen. Oli aika rankka syksy.

Joulukuussa — pari viikkoa ennen jouluaattoa — sitten tajusin, että hitto vieköön: tämähän alkaa nyt ihan oikeasti muistuttaa kokonaista väitöskirjaa. Useiden hankalien lukujen kanssa oli taisteltu kuukausikaupalla, ja yhtäkkiä ne asettuivat kohdalleen muodostaen yhtenäisen kokonaisuuden. Se oli hieno hetki. Vielä viimeisten viilailujen jälkeen laitoin väikkärin ohjaajalleni, joka luki sen aika nopeasti. Minulla oli kuulemma oikein kelpo väitöskirja, jonka voi hyvillä mielin palauttaa.

Istuin vielä väikkärin päällä muutamia viikkoja ja puuhastelin varsinkin alaviitteiden sun muiden parissa. Se on todella rasittavaa hommaa, täytyy sanoa. Vaikka olinkin yrittänyt olla aika tarkka lähdeviitteiden suhteen, niin olen kuitenkin aika leväperäinen luonne tietyissä asioissa. Pientä viilailtavaa riitti siis viikkokaupalla. Jossain vaiheessa kuitenkin totesin, että nyt saa riittää. Juuri kun olin lähettämässä pdf:ää Unigrafialle, huomasin että Word oli rikkonut sisällysluettelon. Sen korjaamisen jälkeen oli hyvin epäluuloinen olo — mitä muuta Word on onnistunut sekoittamaan? — mutta hetken selailun jälkeen maltoin mieleni ja pistin tiedoston eteenpäin.

 

Mitä seuraavaksi?

Tällä hetkellä maailma on tavallaan aika avoin, tavallaan taas sälähommaa riittää. Minulla on taas keväällä erinäköistä opetusta ja akateemista puuhasteltavaa. Maaliskuun jälkeen vietän osan ajastani Uppsalassa stipendin turvin. En aio kuitenkaan oleskella Ruotsissa täysipäiväisesti, vaan käyn siellä esim. seminaareissa ja tapaamassa ihmisiä.

Töitä pitäisi löytää. Lepäilyllekin olisi tarkoitus löytää aikaa, jotta saisin flunssa- ja refluksikierteen katkaistua.

Varsinaista suomalaistyylistä väitöstilaisuutta ei ole tulossa, eikä väitöskirjasta ole tällä hetkellä kuin kaksi painettua kappaletta. Väitöstilaisuudessani ovat paikalla minä ja kaksi tarkastajaa, ja painetut kappaleet ovat siis heitä varten. Brittiyliopistojen proseduurit poikkeavat tässä mielessä aika paljon suomalaisesta meiningistä. Minun ei tarvitse käyttää tuhansia euroja painatukseen, hattuun, miekkaan eikä karonkkaan.  (Jonkun kaverikaronkan voisi kyllä pitää.)

Luulen, etten ole vielä ihan sisäistänyt sitä, miten iso juttu tämä oikeastaan on. Palautin juuri väitöskirjani! Ehkä vielä onnistun sisäistämään asian.

Mitä hyötyä lukukausimaksuista?

Suomen hallitus muovaa koulutusjärjestelmäämme monella tapaa. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rahoitusta leikataan huomattava summa; opintotukea leikataan; Euroopan ulkopuolelta tulijat joutuvat jatkossa maksamaan lukukausimaksuja. Mikään näistä ei ole hyvä idea. Hallitus ehkä perääntyy vielä opintotukileikkauksista, jotka ovat aivan kohtuuttomia, mutta ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksut ovat kyllä aika varmasti tulossa, ellei jostain syystä tule uusia vaaleja. Olenkin miettinyt tässä, mitä positiivisia asioita lukukausimaksuista voisi keksiä.

Itsehän en siis ole kategorisesti lukukausimaksuja vastaan. Ei koulutuksen ole mitenkään periaatteen tasolla pakko olla ilmaista. Sen sijaan ilmaisen koulutuksen puolesta kyllä puhuu todella moni asia, myös ulkomaisten opiskelijoiden kohdalla: saamme Suomeen koulutettuja, lahjakkaita ihmisiä, jotka tuovat kansantalouteen paljon rahaa pelkästään asumalla täällä. Vielä parempi, jos jäävät tänne töihin opiskelujen jälkeen.

Täällä Cambridgessa todella moni ulkomailta tullut maisteriopiskelija jää tänne ainakin pariksi vuodeksi töihin. Suomessakin tähän olisi opiskelijoilla hinkua, mutta työllistyminen on vaikeaa muun muassa kielimuurin takia. Lukukausimaksut tarjoaisivatkin uusia mahdollisuuksia kannustaa ihmisiä opiskelemaan suomea. Voisimme nimittäin antaa opiskelijoille ihan suoraan alennusta maksuista, jos he todella oppivat suomea. Alennuksen ei pitäisi perustua tunneilla käymiseen vaan kielikokeen läpäisemiseen. Kun olisi tällainen kannustin oppia suomea, työnhakukin olisi sitten jatkossa helpompaa.

Toinen lukukausimaksujen mahdollistama juttu on stipendiohjelmien brändäys. Cecil John Rhodes oli imperialisti ja uskoi anglorodun ylivertaisuuteen, mutta hänen perustamansa Rhodes Scholarship on maailman arvostetuin stipendiohjelma, joka tarjoaa amerikkalaisille stipendejä Oxfordissa opiskeluun. On niin hienoa olla Rhodes Scholar, että todella monet amerikkalaiset hakevat kyseistä stipendiä, vaikka tuskin muuten lähtisivät Eurooppaan opiskelemaan. Osaltaan tämän takia Oxford on myös äärimmäisen arvostettu yliopisto itsekeskeisessä USA:ssa. Bill Gates on hiljattain perustanut vastaanlaisen stipendiohjelman Cambridgeen; tavoitteena on varmasti saada siitä yhtä hieno juttu olla Gates Scholar.

Rhodes House, jota vain Rhodes-stipendiaatit saavat käyttää.

Suomessakin olisi mahdollisuuksia tällaisiin brändäyksiin, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen Supercell, joka lienee tällä hetkellä yksi maailman tavoitelluimmista pelialan työpaikoista. Jos Supercell laittaisi oman Supercell Scholarshipin pystyyn, ja kyseiseen stipendiin kuuluisi joku linkki Supercelliin (esim. työharjoittelu), niin luulen että hakemuksia tulisi aika reippaasti. Humanistis-yhteiskuntatieteellisellä puolellakin riittää kuuluisia suomalaisia Ahtisaaresta Sibeliukseen, joiden nimissä tällaisia stipendiohjelmia voisi olla. Voisimme jopa olla ylpeitä tällaisista stipendeistä siinä missä monet oxfordilaiset ovat kiusaantuneita Cecil Rhodesin merkittävästä asemasta yliopiston historiassa.

Eri englannit

(kuva: Matthew Martin)

 
Olen tehnyt nyt väikkäriä Briteissä hieman reilut kaksi vuotta. Alan siis jo olla tottunut moniin englannin variantteihin, jotka olivat alussa eksoottisiä ja jänniä.

Suomalaisilla on aika rajallinen kokemus englannin korostuksista. TV:ssä amerikanenglanti dominoi; lisäksi suomalaiset tunnistanevat ainakin brittiläisen ”yleiskorostuksen” eli BBC-englannin, ja lisäksi ovat kenties oppineet Downton Abbeysta yläluokan englantia.  Kuitenkin murteiden määrä jo tällä saarella on aika hurja. Varsinkin ei-yläluokkaisissa korostuksissa ja murteissa ei myöskään painoteta selkeää ääntämystä lainkaan. Itse alan nyt kahden vuoden jälkeen vähitellen ymmärtää collegeni 70-vuotiaan keittäjättären englantia. Viime vuonna meillä oli kämppis joka puhui niin epäselvästi ja nopeasti, etten oikeastaan missään vaiheessa vuotta tajunnut hänen puheestaan mitään.

Murteiden määrä nousee kuitenkin ihan eri ulottuvuuksiin, kun mennään tämän saaren ulkopuolelle. Cambridgeen saapuu todella paljon väkeä ympäri brittien Kansainyhteisöä. Esimerkiksi Australian aksentti on täällä aika yleinen, enkä ainakaan itse ollut törmännyt siihen montaakaan kertaa ennen tänne saapumistani. Uuden-Seelannin aksentti on vielä paljon hankalampi ymmärtää. Eräällä uusiseelantilaisella väitöskirjantekijällä oli todella vahva aksentti, ja ymmärsin ehkä puolet ajasta, mitä hän yritti sanoa. Varsinkin vokaalit ovat todella kummallisia.

Sitten on tietysti iso joukko varsinkin aasialaisia, jotka puhuvat englantia äidinkielenään, vaikka suomalainen kuvittelee kyseessä olevan vieraan kielen korostus. Intialainen aksentti on tietysti monille tuttu, mutta entäpä esimerkiksi Singaporen ja Malesian aksentit?

Cambridgen kaltaisessa kulttuurien sekamelskassa elämisessä on haittapuolena se, ettei täällä oikeasti hirveästi tutustu ”tavalliseen” brittiläiseen kulttuuriin, mutta on täällä ainakin oppinut englanninkielisen maailman moninaisuudesta paljon.

Suomeenko? Eli: akateeminen epävarmuus

Minusta tehtiin pari viikkoa sitten tosi kiva juttu Hesariin. Täytyy muuten ensinnäkin sanoa, että vaikka olen tutkinut paljon eläinten oikeuksia, niin väitöskirjatyöni ei suinkaan rajoitu eläimiin vaan oikeussubjektin käsitteeseen laajemmin. Eläimet ovat vain helppo ja ajankohtainen tapa havainnollistaa käsitteen merkitystä.

Sitten itse asiaan.

Jutussa mainitaan myös, että tarkoituksenani on palata Suomeen väikkärin jälkeen. Ja niinhän se on. Tähän on monia syitä, päällimmäisenä parisuhde (tai siis nykyään avioliitto). Kuitenkin olen hieman muuttanut mieltäni paluun suhteen: aion hakea myös postdocceja muualta, ainakin Briteistä. Haen paraikaa Oxfordin ja Cambridgen junior research fellowship -paikkoja, jotka ovat siis 2-4-vuotisia tutkimustyön tekemiseen tarkoitettuja posteja, jotka alkavat syksyllä 2016. Alun perin en suunnitellut hakevani mitään akateemisia duuneja ulkomailta.

Kyllä, Sipilän hallitus muutti mieleni. Tämä on kuitenkin yhteydessä ihan toiseen asiaan, jotka yhdessä saivat minut pyörtämään päätökseni. Käydään se toinen asia läpi ensin.

Akateemisten töiden hakuvaiheessa tarvitaan Suomessa tohtorintutkinto

Suomessa on tapana, että kun haetaan tohtorintutkinnon jälkeisiin työpaikkoihin, niin hakuajan päättyessä pitäisi olla taskussa tohtorintutkinto. ”Mitäs ihmeellistä tässä on?” voi moni kysyä. ”Kyllähän työpaikkaa hakiessa pitää olla siihen pätevyys.” Tämä ei kuitenkaan sovi akateemiseen maailmaan ollenkaan.

Ensinnäkin, akateemiset työpaikat täytetään yleensä todella paljon etukäteen. Pahimmillaan hakuaika on vuosi ennen pestin alkua (kuten yllä mainituissa fellowshipeissä); puoli vuotta on ihan normaali. Yhdistetään tämä siihen, miten tohtorintutkinnon loppuvaihe menee: Kun väitöskirja on valmis, se jätetään tarkastettavaksi. Maasta riippuen tarkastusprosessi menee vähän eri lailla, mutta yhteistä on se, että väikkärin jättämisestä voi mennä helposti puoli vuotta siihen, että saa tohtorintutkinnon ulos. Jos tohtorintutkinto pitää siis olla, kun hakee duuneja yliopistolta, niin pitää ensin pyöritellä peukaloita puoli vuotta, kun väikkäriä tarkistetaan, ja sitten voi ruveta hakemaan työpaikkoja, jotka alkavat sitten joskus. Ehkä. Jos työpaikkoja sattuu silloin olemaan avoinna. Ai niin, ja minulla ei ole mitään ansiosidonnaista työttömyysturvaa, koska teen työtä apurahalla.

Tämä lisää siis hirveästi epävarmuutta, kun väikkäriä jättäessä ei voi olla  yhtään varma siitä, mitä sen jälkeen olisi tarjolla. Tietysti jos tekee väikkärin Suomessa, niin yliopistolta saattaa yllättäen löytyä pieni välipesti, jota ei laiteta avoimeen hakuun ja jonka kanssa ei olla niin tiukkoja sen tohtorintutkinnon suhteen. Nämä eivät kuitenkaan minua paljon lämmitä. (Olen muutenkin kuullut usealta kokeneelta tutkijalta, että Suomessa yliopistopaikat menevät edelleen helposti sille oman talon tutulle kasvatille, joka tuntee porukat.)

Miten nämä tutkintovaatimukset hoidetaan ulkomailla? No ihan vaan niin, että akateemista duunia haettaessa ohjaaja vakuuttaa, että kyllä se saa sen väikkärinsä valmiiksi määräaikaan mennessä. Ihan simppeliä. Ei tässä edes ole mitään erityisiä riskejä: jos valittu henkilö ei saakaan väikkäriä valmiiksi, niin otetaan seuraava listalta. Helppoa.

Olin vielä valmis tähän epävarmuuteen, mutta sitten Sipilä sekoitti pakan.

Yliopistouraa on nyt mahdoton suunnitella

Kun aiemmin sentään pystyin suunnittelemaan, että ”haen sitten noihin tutkijatohtorin paikkoihin Suomessa, kunhan saan tohtorintutkinnon”, niin juuri nyt se on aika lailla mahdotonta. Helsingin yliopisto yksinään aikoo vähentää 1200 henkilötyövuotta. Tuskin kukaan tietää, mitä kaikkea karsitaan. Ainakin Helsingillä ja Turulla on aiemmin ollut tutkijakollegiumit, joihin on ollut joka vuosi haut tiettyinä määräaikoina. Niihin on tietysti ollut vaikea päästä, mutta ainakin on tiennyt, milloin haut ovat tulossa. Nyt en enää uskalla luottaa tällaiseen. Minulla ei ole mitään sisäpiirin tietoa, mutta luulisin että juuri tällaiset ei-välttämättömät toiminnot yliopistojen sisällä menettävät paljon rahaa. Vakituista väkeä tuskin vähennetään niin paljon kuin jalka oven väliin -tyylisiä pestejä, joita olisin voinut hakea.

Näin suuret leikkaukset ovat typeriä. Tämä muuttunut suunnitelmani ei kuitenkaan ole mikään mielenilmaus vaan ihan vain yritys suunnitella tulevaisuutta jotenkin mielekkäästi. Jos voisin esimerkiksi hakea suomalaisia akateemisia duuneja vaikkapa puoli vuotta ennen kuin aion palauttaa väikkärin, niin hakisin kyllä. Tällöin saisin elämääni varmuutta ja ennakoitavuutta. Mutta kun en voi.

Naimisiinmenosta ja rakkaudesta

Yllä Itätalon talonpoikaiskartanon saarni, jonka juurella menimme naimisiin.

Tämä blogi on todella ollut aika hiljainen viime aikoina. Elämässäni on kyllä tapahtunut kaikenlaista, mutta en ole jotenkin jaksanut kirjoittaa siitä. Ajattelin nyt pitkästä aikaa kirjoittaa aika ajankohtaisesta aiheesta: menin elokuussa naimisiin. Se oli täydellinen päivä, varmaan elämäni paras.

Kuitenkin kysymys siitä, miksi mennä naimisiin, on aika kiinnostava.  Tämä kysymys tuli myös joitakin kertoja kuluneen vuoden mittaan esille, kun järjestelimme häitä, sillä monia kiinnosti, miksi olimme päättäneet mennä naimisiin.

Sanottakoon ensinnäkin, että oikeustiedettä opiskellessa oppii lähestymään avioliittoa hyvin käytännönläheisesti: kyseessä on sopimus, jolla on tiettyjä oikeusvaikutuksia. Yleisesti ottaen nämä vaikutukset helpottavat yhteiselämää ja mahdollista perhe-elämää, ainakin jos kyseessä on tavallinen ”kaksi aikuista joilla on yhteisiä lapsia” -kuvio.  Juristi rupeaa helposti ajattelemaan avioliittoa hieman liikaakin tästä juridisesta näkökulmasta.

Kun olin kuuntelemassa Helsingin oikiksen järjestämää paneelikeskustelua tasa-arvoista avioliittolakia koskien vuonna 2011 tai 2012, yllätyin hieman kun professori Johanna Niemi sitten sanoi, että hän meni naimisiin rakkaudesta eikä oikeusvaikutuksien perässä. Oli aika kiinnostavaa, että tämä ylipäänsä piti sanoa ääneen.

Mutta mitä se rakkaudesta naimisiin meneminen sitten tarkoittaa? Kyllä minä ja L tiesimme, että rakastamme toisiamme. Ei siihen tarvittu avioliittoa. Kuitenkin hääpäivä kosketti minua ihan todella: rakkautemme konkretisoitui sinä päivänä ihan uudella tavalla sormuksiksi ja lupauksiksi. Naimisiinmeno on minusta lupaus. Ei kenties lupaus siitä, että puolisot olisivat aina yhdessä, tapahtuu mitä tapahtuu — sillä ihmiset voivat muuttua niin paljon, ettei avioliitossa enää ole järkeä — vaan enemmänkin lupaus siitä, että tämä parisuhde on niin arvokas, että haluan nähdä sen jatkuvan loppuelämäni ja olen valmis tekemään sen eteen töitä.

Lisäksi parisuhteemme tuli ihan uudella tavalla julkiseksi ja viralliseksi. Ystävämme ja sukulaisemme näkivät, että olemme tosissamme. Tähän liityen täytyy sanoa, että häihin valmistautuminen oli minulle iso kasvuprosessi. En jännittänyt itse naimisiinmenoa, mutta jännitin kyllä hääpäivää paljon. Tämä johtui siitä, että olen aina pitänyt rakkauteen ja parisuhteeseen liittyviä asioita hyvin yksityisinä. Siksi minusta oli henkisesti raskas ajatus, että hääpäivänä nimenomaan tämä yksityinen asia olisi yli sadan ihmisen huomion keskipisteenä. Opin kuitenkin suhtautumaan asiaan ihan uudella tavalla, ja olen siitä iloinen. Tuskin olisin muuten kyennyt kirjoittamaan tätä postaustakaan.

Ja kyllähän naimisissa olo on mukavaa! Siinä on vielä hienoa viehätystä, kun saa esitellä vaimonsa.