Sädekehät: Miksei Suomessa ole huippuyliopistoja?

Kävin päivänä taannoisena tapaamassa erään nimekkään akateemisen kustantajan edustajaa. Tämä nuorimies — kutsun häntä nyt Johniksi — piti pienen esittelytilaisuuden kustantamonsa toiminnasta Cambridgen oikiksen tohtoriopiskelijoille.

Yksi opiskelija totesi, että ko. kustantamo näyttää kustantavan paljon varsinkin hollantilaisten kirjoittamia kirjoja. John vastasi hyvin rehelliseen sävyyn, että hänelle oli tullut yllätyksenä, miten paljon laadukasta tutkimusta toteutetaan myös muualla kuin yliopistovertailujen kärkeen sijoittuvissa yliopistoissa — eli esim. kaikkialla muualla Euroopassa kuin Englannissa. Hän totesi myös toisessa yhteydessä hieman sivumennen, että jokaisella meistä on automaattisesti vahva CV, jos haluamme saada tulevan väikkärimme julkaistuksi. 

 

Ei tässä oikeastaan ollut mitään uutta, mutta kyllä se jälleen kerran avasi silmiä. Huippuyliopistoilla on yleensä hyvät resurssit ja erinomainen henkilökunta. Tämä ei ole kuitenkaan se olennaisin asia. Olennaisin asia on nimi.

Luen juuri Daniel Kahnemanin kirjaa Thinking, Fast and Slow. Kahneman on saanut taloustieteen Nobelin tutkimuksistaan, joissa hän ennen kaikkea kuvaa sitä, miten me ihmiset olemme taipuvaisia ajatusvirheisiin ja epärationaalisuuteen. Kahneman puhuu myös sädekehävaikutuksesta (halo effect), joka tarkoittaa sitä, että ensivaikutelmamme tietystä henkilöstä vaikuttaa suuresti siihen, miten suhtaudumme häneen muuten. Jos vaikutelmamme jostakusta on positiivinen, suhtaudumme kaikkeen hänen tekemäänsä positiivisemmin. (Siksi mainitsin äsken, että Kahneman on saanut Nobelin: hänen tutkimuksensa vaikuttavat heti uskottavammilta.)

Sitähän ihmiset tulevat tänne hakemaan: osaa Cambridgen sädekehästä. Kun CV:ssä lukee ”Cambridge”, on lukijan vaikea pyristellä eroon positiivisesta ensivaikutelmasta. Se on osasyy siihen, miksi tulin tänne itsekin. Väitöskirjanohjaajani on loistotyyppi, mutta en tiedä, olisinko jättänyt Suomea, jos hän olisi ollut professorina vähemmän nimekkäässä yliopistossa. Olisinko ollut valmis maksamaan 6000-7000 punnan lukukausimaksun, muuttamaan pois kotimaastani ja hankaloittamaan parisuhdettani sekä ystävyyssuhteitani, jos kyseessä olisi ollut jokin hyvä muttei yhtä nimekäs yliopisto? Cambridgen tarjoama sädekehä oli tärkeä syy sille, miksi päätin tarttua tilaisuuteen.

 

Tästä näkökulmasta Suomessa kaavaillut suunnitelmat laskuttaa lukukausimaksuja ulkomaalaisilta opiskelijoilta tuntuvat suorastaan naurettavilta. Ei meidän yliopistoillamme ole kansainvälisiä sädekehiä. Ilmaisuus on yksi harvoista valteistamme.

Joitakin poikkeuksia toki on. Helsingin yliopiston oikiksella on kansainvälisen oikeuden englanninkielinen maisteriohjelma. Veikkaan, että tämän ohjelman perustamisen takana on yksi mies: Martti Koskenniemi, kansainvälisen oikeuden kansainvälinen stara. Hänen sädekehänsä on niin voimakas, että sen ympärille kannatti perustaa maisteriohjelma. (Hän oli muuten pari vuotta sitten Cambridgessa vierailevana professorina.)

Koskenniemen tyyppisiä esimerkkejä löytyy varmaan muiltakin aloilta. Niitä kannattaisi minusta hyödyntää enemmän, kun yritämme saada ulkomaalaisia opiskelijoita Suomeen. Suomen pelialaa ympäröi myös tällä hetkellä niin positiivinen sädekehä, että siitä kannattaisi ottaa kaikki irti. Eikö Supercell tai Rovio voisi pistää pystyn jonkin ”Supercell Scholarshipin”, johon kuuluisi stipendi, opiskelupaikka Aallossa ja varma harjoittelupaikka pelialan yrityksessä? Se voisi houkutella huippuhakijoita, jotka haluavat sekä jalan oven väliin että osansa Supercellin sädekehästä. 

Tämä tunnettu tutkija pukeutui Harry Potteriksi – katso kuvat!

Olin eilen illallisella muiden ekan vuoden tohtoriopiskelijoiden kanssa. Illallinen oli Gonville & Caius Collegessa, joka on yksi vanhimmista collegeista. Meno oli sen mukaista, ja päätinkin lainata kaavun:

Minä Potterconissa. Tai siis illallisella.

Caius (lausutaan ”kiis”) on siinä mielessä erikoinen college, että perinteikkyydestä huolinatta puku ei ole välttämättömyys formaleilla.

Sen sijaan muita perinteitä riitti: eri yhteiskuntaluokat (perustutkinto-opiskelijat, jatkotutkinto-opiskelijat ja fellow’t eli akateemikot) istuivat ensinnäkin eri pöydissä, ja kun fellow’t saapuivat syömään, oli opiskelijoiden noustava seisomaan (lol). Tämän jälkeen joku luki jonkin latinankielisen rimssun huvittavalla brittiääntämyksellä, henkilökunta kumautti gongia(!) ja saimme alkaa syödä. Ilta oli kyllä mukava ja perinteetkin ihan viihdyttäviä, vaikka jotenkin minua häiritsee tiettyjen collegejen harrastama fellow’den suosiminen. Vain fellow’t saavat kävellä ruoholla, heillä on omat sosiaalitilat joihin muut eivät saa tulla jne…

Caiusin fellow’na on muuten myös Stephen Hawking, jonka näin myös istumassa High Tablessa. Hän oli sen verran kaukana, etten saanut kuvaa.

– – –

Tajusin taas hieman enemmän, mistä collegeissa on kysymys, varsinkin perustutkinto-opiskelijoiden näkökulmasta. Täällähän kandintutkinnon arvosana määräytyy lähes kokonaan loppukokeiden (finals) perusteella. Yleensä loppukokeita tehdään kahdesti: ensimmäisen tai toisen vuoden jälkeen ja kolmantena vuonna. Molemmilla kerroilla käydään tyypillisesti 4-8 kokeessa. Kokeissa pitää vastata myös kysymyksiin, jotka koskevat jopa kahden vuoden takaista kurssia, mikä on aika haastavaa.

Colleget sitten yrittävät parhaansa mukaan valmentaa omia opiskelijoitaan loppukokeisiin. Koko undergraduate-opetus perustuu tähän. Collegen järjestämässä pienryhmäopetuksessa opiskelijat kirjoittavat esseitä, jotka perustuvat vanhoihin loppukoekysymyksiin, ja opettajat antamat näistä esseistä kritiikkiä. Colleget myös kilpailevat keskenään loppukoetuloksista: jokaisen collegen tulokset laitetaan paremmuusjärjestykseen.

Mitä tästä tulee mieleen? Minulle tulee ainakin mieleen Suomen ylioppilaskirjoitukset. Pitkällä aikavälillä opittu tieto tulee siis oksentaa paperille parissa tunnissa, ja koulut kilpailevat keskenään parhaista arvosanoista. Finals-järjestelmä on kuitenkin armottomampi: täällä kokeen uusiminen on mahdollista vain poikkeustapauksissa. Jos huippuarvosana jää saavuttamatta, koska on hirveä päänsärky, niin voi harmi.

Cambridgen järjestelmässä (samoin kuin Suomen ylppäreissäkin) on kuitenkin se hyvä puoli, että tentit ainakin arvostellaan kunnolla ja niiden lukemiseen nimitetään erityiset henkilöt. Suomessahan niin tenttien tekeminen kuin lukeminenkin on melkoista liukuhihnatouhua.

– – –

Olen myös päässyt hieman sisään Cambridgen musiikkiskeneen, ja kävin yhden kuoron pääsykokeissakin, mutta en jaksa kirjoittaa siitä juuri nyt. Kenties seuraavalla kerralla?