PHD Comics, joka on yleensä hauska, kuvaa allnightereita eli koko yön kestäviä viime hetken kirjoitusrutistuksia näin:
En pystynyt samastumaan ollenkaan. En ole itse ikinä tehnyt yön yli töitä minkään parissa. Yleensä saan tutkielmat valmiiksi monta viikkoa etukäteen.
Täällä Cambridgessa jokaisen väikkärintekijän pitää kirjoittaa ensimmäisen vuoden aikana lyhyt teksti tai raportti, joka antaa kokonaiskuvan väikkäristä ja opiskelijan potentiaalista. Meillä oikiksessa tämä tarkoittaa 15 000 sanan esseetä/artikkelia tms. sekä parin sivun väikkärisuunnitelmaa. Sain omani valmiiksi hiljattain, vaikka määräaika olisi vasta syyskuun alussa. (Myönnetään, että otin vähän varaslähdön tähän, koska olin tosiaan Turun yliopistossa viime vuonna jonkin aikaa tohtorikoulutettavana.)
Ihmiset tuntuvat työskentelevän todella eri tavoin. Luin tässä yhden kaverini naamakirjapäivityksen, jossa hän kertoi, että on pyrkinyt vähentämään tavoitteitaan ja odottanut enemmän, että hänelle syntyy luonnollinen motivaatio tehdä jotain. Tajusin, että tällainen on myös minun työskentelymallini.
Olen aika tehokas. En ole tippaakaan järjestelmällinen, mutta saan asioita aika paljon aikaan – olettaen että asioilla tarkoitetaan esim. akateemisia juttuja. Sen sijaan vaikkapa siivous on minulle hankalaa, koska olen vain niin lahopää, ja siivous nimenomaan tarvitsisi järjestelmällisyyttä. Mutta siis olen tehnyt suurimman osan yliopistojutuista keskivertoa nopeammassa tahdissa. Valmistuinkin alle tavoiteajassa. En kuitenkaan suunnittele arkeani miltei ollenkaan. Minulla ei ole herätyskelloa soimassa, ja kun lähden aamulla yliopistolle, minulla on vain hämärä ajatus siitä, mitä tulen päivän aikana tekemään. Rupean vain puuhastelemaan jotain. En yleensä aseta itselleni hirveästi mitään selkeitä aikatauluja, kuten että ”tähän päivään mennessä tämä luku valmiiksi” tai muuta vastaavaa. Päätän myös työnteon silloin kun siltä tuntuu, tosin harvemmin teen hommia seitsemän jälkeen. Tämä epämääräisyys muuttuu ehkä joskus väikkärin valmistumisen jälkeen, jos alan saada akateemisia opetus- ym. velvollisuuksia.
Mutta olen tosiaan yliopistossa saanut esim. kandin ja gradun valmiiksi reilusti etuajassa. Ei tarvinnut vääntää niitä viimeisenä iltana tai yönä.
Tenttiin luvussa olisin toisaalta tarvinnut enemmän aikatauluja. Ne harvat kerrat kun sain vitosen tenteistä, niin olin yleensä tehnyt oikean lukuaikataulun. Muussa tapauksessa tenttikirjojen viimeiset parisataa sivua jäivät aina viimeiseen iltaan.
Tämä ero johtuu varmaan juuri siitä, että siinä missä asioiden selvittely ja tutkiminen on tosi kiinnostavaa, toisen määräämien kirjojen pänttääminen taas on kuolettavan tylsää, ja itsekurini ei riitä tylsien juttujen tekemiseen.
Kun taas juttelin yhden toisen väikkärintekijän kanssa kanssa, hän puhui jatkuvasti sivumääristä (tai siis sanamääristä; täällä sana on tekstin pituuden mitta, kun taas Suomessa sivu): ”Tuhat sanaa päivässä. Tuohon päivämäärään mennessä olen kirjoittanut 10 000 sanaa.” Ja niin edelleen. Tämä työtapa on minulle ihan vieras. 10 000 sanaa tulee vastaan heti, kun minulla on sen verran sanottavaa. Ei sitä voi ennustaa.
Huomaan myös, että olen onnellisimpani tällaisessa olotilassa. Kun ei aseta liikaa tavoitteita, niin elämään jää tilaa pohdiskelulle, jonka kautta sitten syntyy hyviä ideoita. Varsinkin ulkoa tulevat liiat paineet ovat omiaan aiheuttamaan minulle pahaa oloa. Luulen, että tämä pätee moniin tutkijoihin ja tutkijanalkuihin. Siksi pitäisi aina kysyä, miten paljon tutkijoita kannattaa holhota, kun suurimmalla osalla on vahva sisäinen kutsu ja eetos tutkimiseen. Ei tätä hommaa ainakaan rahan takia lähdetä tekemään. Jos taas luotetaan ja annetaan vapaat kädet, niin siitä syntyvä motivaatio johtaa ainakin omalla kohdallani hyviin tuloksiin.
Opin tie 