Yritän tässä jälleen käynnistellä bloggailuani.
Olen nyt ollut reilun vuoden tri Kurki, ja elän siis akateemisella jargonilla ilmaistuna postdocin elämää. Väikkärihommat olivat loppua kohden todella raskas rutistus — sen raskaus on oikeastaan alkanut aueta minulle kunnolla vasta jälkikäteen. Toisaalta kaikki meni todella hyvin, ja väitöskirjani on jo palkittu kahdesti. Ehkä refluksitauti oli sen arvoinen.
Valmistumisen jälkeen olen sitten elänyt akateemista pätkätyöelämää: ensin lyhyehköllä apurahalla ja tuntiopettajana, sitten määräaikaisena yliopistonlehtorina Tampereella. Hiljattain aloitin kahden vuoden pestin Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, jota monella tapaa voi pitää tutkijan unelmapaikkana: kyseessä on rauhoitettu ympäristö, joka on tarkoitettu tutkimuksen tekoon. Talo tarjoaa myös valokuvauspalvelun, jonka tuotos löytyy ohesta.
Tässä on nyt alkanut valjeta monenlaisia seikkoja siitä, mitä se tutkijanura Suomessa oikeastaan on. Oikeastaan tiesin nämä kaikki seikat tavallaan jo, sillä niistä puhutaan julkisuudessa tasaisin väliajoin, mutta en osannut odottaa niiden todella pitävän paikkaansa.
Ensinnäkin akateemisen maailman pätkätyöläisyys on alkanut kunnolla iskeä vasten kasvoja: monilla aloilla todella tehdään pätkätöitä jopa vuosikymmeniä. Olen tavannut paljon ihmisiä, joita voidaan pitää alan huippututkijoina, mutta joilla ei ole koskaan ollut vakituista työpaikkaa. Itse olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että oikeustieteessä tämä on huomattavasti epätyypillisempää. Koska niin moni voi siirtyä luontevasti myös yliopistomaailman ulkopuolelle, tunkua vakkarihommiin ei ole aivan yhtä paljon kuin esim. humanistisilla aloilla.
Ehkä vielä isompi yllätys on ollut se, miten rahoituskeskeistä kaikki todella on. Luulin, että yliopiston tarkoitus on tehdä tutkimusta ja opettaa, mutta paljon enemmän yliopiston päättäjiä tuntuu kiinnostavan se, miten paljon onnistuu hankkimaan rahoitusta monenlaisista suunnista. Olin toki kuullut tästäkin etukäteen, mutta silti jatkuva rahoituksesta toitottaminen yllätti minut.
Rahoitushakemuksiin liittyy myös oma jargon- ja valehtelukulttuurinsa, jota olen tässä yrittänyt opetella. Valehtelukulttuurilla viittaan siihen, että rahoitushakemuksessa pitää teeskennellä käyttävänsä kaiken aikansa mainitun projektin tekemiseen. Kun itse aloin tehdä postdoc-hakemuksia, ilmoitin ensin rehellisesti, että tarvitsen vielä jonkin verran aikaa esim. väitöskirjani muuntamiseen kirjaksi ja muihin vanhoihin projekteihin. Hakemukseni lukeneet vanhemmat tieteenharjoittajat kertoivat, ettei tällaista tule hakemukseen laittaa, vaan minun pitää esittää voivani heti aloittaa uuden tutkimuksen. No, näin tein ja hakemukseni hyväksyttiin. Nyt teen sitten vanhoja juttujani uuden projektin nimissä — ja niin tekevät kaikki muutkin.
Opin tie 