College, tiedekunta ja polkupyörä

Tänään kävin ensimmäistä kertaa yliopistolla. Yöllä oli satanut, ja päivä oli poikkeuksellisen lämmin – kymmenen astetta on ainakin suomalaisen näkökulmasta ihan hyvä tammikuun alun lämpötila. Aamulla olikin sateen jäljiltä miltei puolitrooppinen meininki.

Kävin ensin collegessa, jossa ilmoittauduin yliopiston jäseneksi. Ja tässä vaiheessa pitänee selvittää, mikä on college. ”College” tarkoittaa suurin piirtein kaikkialla muualla maailmassa jotain muuta kuin mitä se tarkoittaa Cambridgessa ja Oxfordissa. Stephen Fry vertaa omaelämäkerrassaan collegeja Tylypahkan tupiin, ja se on minusta ihan hyvä vertaus. Jokainen Cambridgen opiskelija ja tutkija on jonkin collegen (joita on n. 30, en nyt jaksa tarkistaa) jäsen. Jokaisessa collegessa on suurin piirtein jokaisen tieteenalan opiskelijoita, ja ne eivät siis mitenkään liity tiedekuntiin.  Sen sijaan opiskelijat asuvat collegeissa – paitsi minä, joka en onnistunut saamaan asuntoa — sekä käyvät niissä syömässä, ja jokaisen collegen opiskelijat pitävät esimerkiksi omaa baariaan. Tänään collegessani istuin pöytään, jossa oli mm. genetiikan, matematiikan ja musiikkitieteen opiskelijoita.

Lisäksi colleget järjestävät perustutkinto-opiskelijoille pienryhmäopetusta, josta Cambridge ja Oxford ovat tunnettuja.  Kuitenkin tohtoriopiskelijoille tiedekunta on akateemisessa mielessä tärkeämpi paikka.

Osa collegeista on isoja ja varakkaita. Itse päädyin kuitenkin pieneen Clare Halliin, joka on suunnattu vain maisteri- ja tohtoriopiskelijoille. Se vaikuttikin todella miellyttävältä ja epämuodolliselta paikalta – minulla olisi varmaan mennyt hermot vanhempien collegeiden rituaaleihin. Ilmeisesti Clare Hallin jäseninä on myös muutamia suomalaisia, mutta en ole onnistunut tapaamaan heitä vielä.

Collegessa minun piti täyttää erityinen Matriculation Registration Form -niminen paperi, jossa mm. sitouduin kunnioittamaan yliopiston kansleria. Asia selvä. Sitten matka jatkui tiedekuntaan, jossa käytiin lisää paperisotaa. Yleisesti ottaen asiat rullasivat todella hyvin; sain kaikki tarvitsemani tietokonetunnukset ym. helposti ja nopeasti. Huippuyliopistolla on ilmeisesti varaa panostaa siihen, että perusasiat toimivat.

 

Huono ja suttuinen kuva yhdestä collegeni asuinrakennuksesta.

Myöhemmin päivällä ostin polkupyörän. Maksoin siitä jopa 200 puntaa, mikä on käytetystä pyörästä ihan hyvä hinta – ajattelin, että ostetaan nyt kunnon pyörä. Cambridge on nähkääs pyöräilykaupunki: autoilua yritetään ehkäistä kaikin tavoin ja sen sijaan ihmisiä kannustetaan pyöräilemään. Täällä on niin hyvät pyörätiet kuin keskiaikaisessa kaupungissa on mahdollista, eikä alueella ole montaakaan mäkeä.  Siksi päädyin ostamaan kunnon pyörän, mikä oli ehkä kuitenkin virhe – hyvään pyörään pitää ostaa hyvä lukko ja siitä pitää pitää hyvää huolta, ja olen vähän huono pitämään huolta tavaroistani. Mutta yritetään nyt pitää tämä poissa varkaiden käsistä.

En ole vielä tottunut vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Varsinkin pyörällä liikkuessa, kun esim. risteyksessä käännyin oikealle, vasemmalle kaistalle meno tuntui lähinnä itsemurhalta – aivot sanoivat, että olen juuri ajamassa päin vastaantulevia autoja. Vaan kaipa tähän tottuu. Sitten pitää taas tottua takaisin, kun tulen käymään Suomessa.

Tässä taas yksi ison C:n varakkaammista collegeista. En totta puhuen osaa sanoa, mikä.

 

Sellaista. Palataan!

Miten tässä näin kävi?

Meikäläinen Luxemburgissa, ei siis Englannissa. Omakuvia Englannista ei ole toistaiseksi tarjolla.

Moi. Olen Visa Kurki. Olen aloitellut elämässäni monia blogeja, jotka ovat yleensä jääneet vain muutamaan päivitykseen. Se saattaa johtua siitä, että olen vaatinut teksteiltäni liikaa: jokaisen tekstin pitäisi aina olla suuri lisäys ihmiskunnan suureen kulttuuriperintöön.

Nyt, matkablogin varjolla, yritän päästä tästä tavasta eroon. Tarkoitukseni on siis tässä blogissa yksinkertaisesti kertoa kuulumisiani. Varmaankin laitan tänne kaikenlaista syvällisempääkin, mutta annan itselleni anteeksi jos jokainen teksti ei ole niin ihmeellinen riipustus.

Niin mikä matkablogi? Olen aloittamassa oikeustieteellistä väitöskirjaa Cambridgen yliopistossa, Englannissa. Saavuin tänne eilen yöllä.

Miten tässä näin kävi? En ole haaveillut huippuyliopistoihin sitten abivuosien, jolloin hyvien ylioppilaskirjoitustulosten johdosta päädyin hakemaan Oxfordiin. (Siitä lisää kenties joskus toiste.) Cambridge tuli nyt kuitenkin kuvioihin melko sattumalta.

Kirjoittaessani graduani vuoden 2012 keväällä totesin, että tutkimushomma on ihan parasta. Kiirehdinkin jopa gradun valmistumista siksi, että pääsisin nopeammin tekemään väitöskirjaa. Sen jälkeen, kun minut hyväksyttiin tohtoriopiskelijaksi Turun yliopistoon, oli edessä oikeastaan sarja pettymyksiä: en nimittäin meinannut millään saada rahoitusta tutkimustyölleni. Tämän takia päädyin tekemään ns. oikeita töitä, jotka alkoivat nopeasti maistua puulta, ja tunsin hukkaavani aikaani.

Viime keväänä lähdin sitten Luxemburgiin tekemään harjoittelua Euroopan unionin tuomioistuimessa. Luxissa asuessani pohdiskelin monet illat oikeusteorian syntyjä syviä. Lueskelin Cambridgen professori Matthew Kramerin kirjoja, ja sain tiettyjä oivalluksia, joista olisin mielelläni puhunut jonkun kanssa. Kaupungissa ei oikein ollut ketään, joille purkaa ajatuksiani, joten päädyin kirjoittamaan aiheesta suoraan Kramerille. (Jälkikäteen ajateltuna tämä oli aika rohkea ratkaisu.) Ehdotin samalla, että voisin kenties tulla joskus Cambridgeen vierailevaksi tutkijaksi muutamaksi kuukaudeksi.

Kramer vastasi minulle ilmeisesti melko englantilaiseen tyyliin: hän pyysi minut Cambridgeen illalliselle puhumaan näistä asioista. Sovimme tyttöystäväni Linen kanssa, joka oli Suomessa ja minä siis Luxemburgissa, että lähtisimme yhdessä Englantiin käymään. Viime toukokuussa lähdimme sitten junalla Lontoosta kohti Cambridgea, jossa ilta huipentui illalliseen Churchill Collegessa. Olin kuullut etukäteen, että Cambridgen illallisilla pidetään yleensä pukua, mutta Churchill Collegessa olin yksin dressed up, siinä missä muut illastajat liikkuivat jossain farkkujen ja verkkareiden välimaastossa. Oli vähän hölmö olo.

Hölmöstä olostani huolimatta professori Kramer ehdotti muutama päivä myöhemmin, että jos hakisin Cambridgeen, niin hän voisi ohjata minua. Tämä tuli melkoisena yllätyksenä, ja pohdin asiaa suhteellisen pitkään – pidin mahdollisuuksiani aika heikkoina, ja tiesin että hakemiseen kuluisi kielikokeineen ja todistuskäännöksineen yli 500 euroa. Päätin lopulta kuitenkin hakea. Yliopisto panttasi hakemustani monta kuukautta, mutta joskus heinä-elokuussa sain vastauksen: minut oli hyväksytty, mutta minun pitäisi käydä vielä parantamassa kielikokeen tulosta. Minun piti käydä Virossa tekemässä koe, koska siellä oli lyhyemmät jonot, ja joskus syys-lokakuun vaihteessa sain tietää, että koe meni läpi.

Sitten oli edessä vielä rahoituksen hankkiminen. Olin tullut jo hieman kyyniseksi sen suhteen, että onko kukaan kiinnostunut rahoittamaan teoriapohdintojani apurahalla. Laitoin syksyn mittaan aika monta rahoitushakemusta menemään, mutten uskonut että niistä tulisi mitään, ja olin valmis lähtemään Englantiin myös ilman mitään tietoa mistään rahoista. Suunnittelin jo epätoivoissani katusoittoa Cambridgen turisteille. Joulukuun alkupäivinä minua odotti kuitenkin yllätys, kun Koneen Säätiö (joka ei yleensä edes rahoita oikeustieteellistä tutkimusta) päätti myöntää minulle täyden apurahan. Jes! Saatoin lähteä reissuun miltei vailla huolen häivää.

– – –

Cambridgen juna-asema saapumisyönäni.

Yllä oli siis hieman taustaa. Eilen yöllä saavuin tänne, ja tänään yritän varmaan esimerkiksi avata puhelinliittymän. Ilmeisesti puhelimen hankkiminen, pankkitilin avaaminen jne. ovat merkittäviä ja haastavia operaatioita, joten saa nähdä miten käy.

Yksi Cambridgen lukuisista kirkoista; törmäsin tähän tänä aamuna.